top of page
  • Mikko Silvennoinen

Totuus maailmasta on suru

Joka oppii, hänen on kärsittävä. Ja jopa unessamme kärsimys, joka ei saata unohtaa, tippuu pisara pisaralta sydämelle, ja epätoivossamme, vastoin tahtoamme, viisaus tulee meille kautta Jumalan kammottavan armon. Aiskhylos, Agamemnon

Lopullinen totuus maailmasta on suru. Me synnymme yksin, alastomina, traumatisoituneina ja peloissamme ja kuolemme lopulta yksin. Monet viettävät näiden välisenkin ajan yksin, joko kuvaannollisesti tai konkreettisesti. Kurottaudumme lapsina maailmaa kohti innokkaina ja uteliaina, ja useimmiten maailma lopulta jauhaa meidät tyngäksi, tukahduttaa ilomme, särkee sydämemme, vie toivomme. Ojennamme kätemme kohti muita, mutta tulemme torjutuiksi, väärinymmärretyiksi, tai jäämme näkymättömiksi. Jäljelle jää vain kaipuu läheisyyteen, joka käpristyy sarkasmiksi, ironiaksi, varmuudeksi siitä, että yksin on lopulta parempi. Kaipuu, joka typistyy kaiken kauniin kieltämiseksi.

Joskus meitä kohdellaan väkivalloin. Monet ovat pahantahtoisia tai sadistisia, koska ovat itsekin maailman runtelemia. Monet tallovat muita tunteakseen olevansa elossa, kontrollissa, niskan päällä, hallinnassa. Monien elämänlanka katkeaa, tuulessa sinnittelevä liekki sammuu liian aikaisin. Monet kohtaavat epäreiluutta, jota on vaikea mahduttaa mieleen, niin raivostuttavan epäoikeudenmukaista se on.

Vielä useammat ovat vain välinpitämättömiä, joka sekin on eräs julmuuden alalaji.

Lopullinen totuus maailmasta on suru. Kaiken sen vihan, raivon, riemun, ilon, oikeamielisyyden, epäoikeudenmukaisuuden, epätoivon, toivon, rakkauden, pettymyksen, hyväntahtoisuuden, ilkeyden ja tahdon valtaan alla vain suru. Jos uskallamme kaivaa sen esiin ja ihailla sitä sinä minä se on. Virheettömänä jalokivenä kaiken moskan keskellä, suru.

Suru.

Comments


bottom of page