top of page
  • Mikko Silvennoinen

ritva ja tommi – novelli

“Pää alas!” Ritva sähähti Tommille eikä irrottanut katsettaan tiestä.

He ajoivat kaupungin keskustan läpi.

Poika teki niin kuin käskettiin ja valahti lähes lattialle asti. Se tuntui hänestä jotenkin oudolta. Mitä hänen äitinsä oli sanonut. Jos hän olisi ollut vanhempi kuin vasta neljäntoista, hän olisi ehkä ajatellut, miten outoa oli Ritvan polttava huoli siitä, näkyikö hän autosta. Kun ajatteli, millaiseen tilanteeseen he olivat menossa. Ritvaa ei kiinnostanut, miltä Tommista tuntui, ikinä. Ritvaa kiinnosti, missä valossa hän näyttäytyi Tommin äitinä. Ja nyt se, tulisiko hänestä ongelmia, jos tulisi jotain poliisin kanssa.

Tommilla oli taas se tunne rinnassa. Sellainen niin kuin herätessä äidin ja isän huutoon keskellä yötä. Kuin joku puristaisi sydäntä nyrkissä, siltä se tuntui. Ritvaa eivät tunteet kiinnostaneet, omatkaan. Ritvalla ei kuulemma ikinä ollut tunteita. Ritva ajatteli aina positiivisen kautta. Niin se sanoi, positiivisen kautta.

Ritva jauhoi purukumia äänekkäästi ja hänen päänsä teki pieniä liikkeitä sinne tänne, pitäisi katseensa tiessä. Välillä Tommi tunsi silmien kulkevan poskellaan; polttava, kuristava tunne. Täynnä purkautumatonta, nimetöntä energiaa. Kuin ahdistus tiivistettynä yhteen pisteeseen. Kaikki se ahdistus, jota Ritva ei muka tuntenut.

Tommin teki mieli huutaa. Ritvan silmät olisivat suuret ja tyhjät, Tommi tiesi katsomatta. Ei mitään siellä takana. Ei ainakaan mitään, mitä edes Ritva tunnistaisi.

Positiivisen kautta.

Pikkukaupungin keskusta jäi taakse, ja pian he kääntyivät valtatielle. He olisivat voineet olla missä tahansa kohtaa Suomea Helsingin ja Oulun välillä. Ritva kirosi edessä matavaa traktoria ja hakkasi rattia.

“Saatanan isäntä. No voitsä jo nousta sieltä helvetti. Mikä sua vaivaa, ei haittaa enää. Vittu sä näytät tyhmältä siellä lysyssä. Kun joku vitun vammanen.”

Tommi punkesi itsensä takaisin istumaan ja katsoi äitiään mahdollisimman varovasti ja ilmeettömästi, ettei ärsyttäisi lisää. Päässä hakkasi möhkälemäinen tunne siitä, että on mitätön, eikä mikään ikinä muutu paremmaksi, aina vaan jotenkin huonommaksi, pettymyksiä pettymysten päälle ja rikottuja lupauksia väliin, kunnes muurautuisi tiiviisti sinne alle. Ahdistus, joka ulottui jo vuosikymmenien päähän tulevaisuuteen.

“Kaikki muuttuu vielä paremmaksi”, äiti sanoi, niin kuin aina. “Kuinkas koulussa meni?”

Tommi pääsi pari lausetta, kun äiti keskeytti.

“Sun isäs on tosi ylpeä susta, tiijätkö.”

Tommi mietti äidinkielenopettaja Laatikaisen sanoja juuri ennen kun äiti oli tullut hakemaan koululta. Äiti napsutti sormiaan Tommin silmien edessä ja ajatus katkesi.

“Hei onko siellä kukaan mikä vittu sua… SAATANAN KUSIPÄÄ!”

Sättiminen keskeytyi älähdykseen, kun auto ajautui melkein päin vastaantulevaa bussia, nytkähti takaisin omalle kaistalleen. Tommin kaula retkahti, uusi adrenaliini sekoittui vanhaan. Pään sisällä tuntui, kuin joku olisi karjunut suoraa huutoa, mutta Tommin ilme oli kivinen.

Äiti oli taas sellaisella tuulella. Nyt piti vain olla hiljaa ja tehdä niin kuin käsketään. Äiti oli kehunut häntä, joten Tommi tiesi, että tilanne ei voinut olla hyvä. Mihin he olivat menossa. Häneltä odotettiin jotain. Kaikkein pahimpia olivat ne tilanteet, kun kukaan ei kertonut tarkalleen, mitä oli tulossa. Niitä ennen hän sai aina kuulla olevansa hyvä poika, ikäistään paljon vahvempi, ylpeyden aihe. Jokainen kerta tuntui olevan edellistä pahempi.

“Mikään ei korjaannu itsestään.”

Niin äidinkielenopettaja Laatikainen oli sanonut vilkaistuaan koulun pihalla lähestyvää Ritvaa synkästi. Sitä ennen Laatikainen oli katsonut Tommia sillä hempeällä tavallaan, mikä tuntui Tommista aina yhtä oudolta ja samalla sai toivomaan, että olisipa se tunne aina. Mikä tuli, kun Laatikainen ja pari muuta opettajaa juttelivat hänelle. Se tuntui niin hyvältä, että samalla tiesi, ettei se voinut olla todellista. Laatikainen ei nähnyt, miten tyhmä ja itsekäs Tommi oli oikeasti. Miten ruma sisältä. Laatikainen vain luuli, että Tommi oli hyvä ihminen, koska tiesi enemmän kuin hänen tympeästä naamastaan olisi voinut päätellä.

Kotona oli vain autius ja se puristava tunne. Se tuntui jo neljätoistavuotiaasta Tommista jotenkin luonnottomalta. Mutta samalla se oli ainoa oikea todellisuus. Muu oli haihattelua, turhia haaveita.

Laatikainen oli sanonut vielä jotain, jotain…

Yhtäkkiä Tommi havahtui, kun hän tajusi jotain muuta.

“Kenen auto tää on?”

* * *

Mies istui keskellä teollisuushallia Lidlin muovipussi päässään. Tommi erotti jo ovelta sinisen, keltaisen ja punaisen. Pää retkotti rintaa vasten. Ritva käski Tommin pysyä siinä ja meni puhumaan isälle. Lintelä. Isä oli “Lintelä” omalle pojalleenkin. Etunimeä ei käyttänyt kukaan. Lintelä levitteli lammasmaisesti valtavia kouriaan vaimonsa lähestyessä. Hänellä oli päässään huivi ja huivin päällä lippis. Liian pieni moottoripyöräilijän nahkatakki. Silloin, kun Tommi tunsi itsensä oikein mieheksi ja valmiiksi kärsimään, hän vittuili Lintelälle siitä, miten tämä tarrautui kolmekymmentäkahdeksanvuotiaana menneeseen nuoruuteensa. Ja sai säännönmukaisesti turpiinsa. Huivin alta pursusi tummanruskea, pitkä tukka, mutta isä näytti naurettavalta ilman lakkiaan ja huiviaan.

Tommi piti hiuksiaan lyhyellä sängellä, koska ei halunnut tottua siihen, että hänellä olisi aina hiukset. Koska ei välttämättä olisi, tuskin olisi. Mikään ei ikinä loppunut hyvin, se tuli jo selkärangasta. Varaudu aina pahimpaan. Se oli ok Lintelälle ja Ritvalle. Ei miehet hiuksillaan lesoilleet. Joko rasvaiset ja pitkät tai millin pituiset.

Tommi nojasi seinään ja yökkäili. Hän ei ollut syönyt koulussa mitään, suusta valui vain muutama limavana laiskasti kohti lattiaa. Oksennuksen maun sekaan sekoittui vivahde energiajuomaa.

Oliko se kuollut? Tommi ei ollut koskaan nähnyt kuollutta ihmistä.

Tommi kuuli isänsä raskaat askeleet, buutsien kilahtelun. Puristi seinää vasten olevan kätensä jo nyrkkiin. Lintelän koura kuitenkin laskeutui lähes hellästi Tommin olkapäälle.

“Ota aikas vaan. Ei tässä jäniksen selässä olla, poika.”

Tommi nyökkäsi ja sylkäisi lattialle, isä palasi äidin luo. Pyyhki silmäkulmansa vasta Lintelän ehdittyä loitommalle. Vetiset silmät menisivät ehkä oksennuksen piikkiin. Kyyneliin Lintelä ei suhtautunut hyvin. Ikinä.

“Tätäkään et sitten hoitanut kunnolla”, Ritva sanoi SILLÄ äänellään. Tommista se tuntui aina kuin joku tökkisi jotain paljasta ja herkkää jossain syvällä. Jotain, jossa ei ollut ihoa päällä. Vähän niin kuin tuntui, kun kaiveltiin lasinsirua jalanpohjasta.

Lintelä murisi jotain vaimeasti takaisin.

“Vitun tuhkamuna”, Ritva sanoi. Tommi muisti lukeneensa jostain, että kissat säätävät maukumisensa isäntänsä mukaan niin, että varmimmin ärsyttävät ihmisen toimimaan. Äiti oli totisesti säätänyt oman äänenvärähtelynsä. Aina alkoi tapahtua. Tommi peitti lukeneisuutensa tylsämieliseen ilmeeseensä, aina puolitangossa olevien silmäluomiensa taakse.

“Tuus tänne”, isä sanoi.

Näin se aina meni. Ritva tylytti Lintelää, Lintelä lohdutti itseään esittämällä miestä Tommille. Joskus Lintelä riepotti Ritvaa pitkin tupaa, mutta Ritva tuli siitä vaan entistä ikävämmäksi. Painoi mestarillisesti alas Lintelän miehuullisuutta toinen silmä kiinni muurautuneenakin.

Tommi ei halunnut ajatella sitä, mutta paloi halusta tappaa Lintelä. Pelastaa siskonsa ja vain paeta, jättää äiti itkemään Lintelän ruumista. Joskus Tommin oli pakko ajatella sitä, ja silloin hän otti sytkärin ja poltti kämmentään samalla. Äiti tiesi, miten he kärsivät, mutta ei tehnyt mitään. Joskus liittoutui Lintelän kanssa lapsiaan vastaan. Jälleen yksi luonnottomuuden kerros, joka teki vaikeaksi asioiden järjestämisen Tommin mielessä. Oli niin helppo unohtaa, millaista elämän pitäisi olla. Oma elämä tuntui oikealta, koulukaverien joltain tositeeveeltä. Tommi tottui huomaamattaan — päivä päivältä, rikkomus rikkomukselta — kaiken kamaluuteen.

Jos äiti ei suojele omia lapsiaan, mikä edes on “äiti”?

Ritvalla oli aina tarjota joku syy sille, miten lapset eivät vain osanneet tulkita Lintelän rakkaudenosoituksia, jotka joskus vuosivat verta. Jotta Ritvan itsensä ei tarvinnut vetää väistämättömiä johtopäätöksiä ja lähteä. Lintelä rakasti ainoalla tavalla, jonka osasi. Oli heidän oma vikansa, jos he eivät ymmärtäneet sitä. Ritva ymmärsi Lintelää. Ritva voisi tulkita Lintelän rakkauden. Vain Ritva ymmärsi Lintelää. Hänen jäämisensä oli itse asiassa pyhä velvollisuus.

Tommi käveli vanhempiensa luo, vilkaisi tuolissa retkottavaa miestä. Tuplanippusteillä kiinni tuolissa käsistään ja jaloistaan. Rintakehä ei liikkunut, mitä Tommi pystyi näkemään.

“Kuules nyt poika, nyt tehdään susta mies.”

Ritva ja Lintelä olivat molemmat selkä lysähtäneeseen mieheen päin. Käyttäytyivät kuin tämä olisi säkki hiekkaa, Tommi ajatteli. Miehen lähellä tuoksahti kusi.

Ritva nyökkäsi vakaasti, lähes juhlavasti Lintelän toteamalle.

“Ootko valmis auttamaan isääs”, Ritva sanoi, ei kysynyt.

“Mitä tolle on käyny? Onks se elossa?” Tommi kysyi ja oli tyytyväinen värittömään, karskiin äänenpainoonsa.

“Pistetään se takakonttiin ja viedään pois”, Lintelä sanoi.

“Auttakko ny isääs”, Ritva sanoi.

Tommi käveli miehen viereen, kumartui katsomaan muovipussia, joka oli vedetty nippusiteellä tiiviiksi kaulan ympärille. Värisikö pussi tuskin havaittavasti siinä, missä suu todennäköisesti oli? Se sattui olemaan juuri punainen kallellaan oleva i-kirjain.

Lintelä riuhtaisi Tommin taaksepäin niin, että sattui, piti käsivarren kivuliaasti kouransa ruuvipenkissä. Heristi etusormeaan silmien edessä.

“Vastaa äidilles.”

“Mitä?”

Läimäys osui posken ja korvan välille, Tommi näki tähtiä ja vatsanesteiden makuun sekoittui metallinen veri.

“Älä sinä ala kuule. Vitun rääpäle.”

“Autakko ny isääs”, Ritva sanoi jostain.

“Autan autan.”

“Kaikki kääntyy vielä paremmaksi”, Ritva sanoi, iski silmää ja väänsi Tommia kevyesti korvasta, siltä puolelta, jota Lintelä ei hivauttanut. Hänen käsityksensä hellyydenosoituksesta.

* * *

“Et kai sä tosissas luullu, että mä olisin tän tappanu?” Lintelä kysyi, kun vaimea kumina jatkui auton suunnalta. Tommi työnsi kottikärryjä takaisin hallille. Mies oli herännyt takakontissa. Lintelä lompsi Tommin takana. He liikkuivat toffeen tuoksuisessa pilvessä, joka tuli Lintelän sähkötupakasta.

“Kai mä vähän luulin”, Tommi vastasi.

Lintelä naurahti.

“Ei siitä mitään hyötyä olis kuolleena”, hän sanoi ja lisäsi puolihenkisesti: “Enkä mä siis tapa ketään.”

“No mitä hyötyä siitä on tuolla peräkontissa?” Tommi kysyi, siristi silmiään ja köyristi niskaansa valmiina kipuun. Hän muisti edelleen Laatikaisen katseen koulun pihalla. Tommi ei vielä pystynyt myöntämään sitä edes itselleen, mutta siinä oli se sama halveksunta, jota hän itsekin jo tunsi Ritvaa kohtaan. Lapset tietävät asioita, jotka aikuiset ovat jo unohtaneet. Asioita, jotka myös he unohtavat vuorollaan, jos eivät ole varovaisia. Kaikki lopulta, kukin ajallaan, jälleen yllättyneitä, hämmentyneitä lapsia parkkiintuneessa nahassa.

“Sitä piti vaan vähän pelotella. Ei me sen perikunnalta saada enää mitään perittyä”, Lintelä sanoi.

Tommi ei ymmärtänyt, miten miehen kiduttaminen tekisi hänet maksukykyisemmäksi, auttaisi löytämään jostain rahaa, jota muuten ei ollut, mutta hän luotti isänsä kokemukseen työssään. Ritva läimäytti takaluukkua ja kirosi tupakka suupielessään, kun mies ja poika palasivat. Tommi huomasi sekunnin murto-osan äidin kasvoilla häivähtäneen ilmeen, kun Lintelä työnsi sähkötupakan rintataskuunsa. Ritva tiputti tumpin maahan ja Tommin vilkaistessa Lintelää, siitä ei voinut erehtyä. Kuka oli johdossa.

Saatanan tuhkamuna, ilme sanoi.

Joskus Tommi toivoi, ettei huomaisi niin paljoa. Mutta hän ei hallinnut sitä. Ilmeet, ilmapiirit ja ihmisten asenteet vain rekisteröityivät ilman, että hän pystyi tekemään sille tai koko ajan kertyvälle raakadatalle mitään.

“Pärjäätsä nytten?” Lintelä kysyi Ritvalta kun tämä istui autoon, jossa Tommi jo odotti pelkääjän paikalla. “Tiijät nyt varmasti, mitä tehdä?”

“Joo joo, vittu”, Ritva kivahti ja painoi ikkunan sulkijaa varoittamatta niin, että Lintelä hätkähti taaksepäin, vetäisi sormensa välistä. Tommi vilkaisi takaikkunasta Lintelää, joka pudisteli päätään hartiat lysyssä auton etääntyessä. Tommi tunsi tahtomattaan sääliä isäänsä kohtaan, joka ei koskaan olisi sen kummoisempi mies kuin sinä harmaana kevätiltapäivänä.

Yhtäkkiä Tommi muisti, mitä Laatikainen oli sanonut, juuri ennen kuin äiti oli ehtinyt kuuloetäisyydelle. Oli toistanut jotain, mistä oli puhuttu aiemmin tunnilla. Pahuus on luovuttamista, niin se oli sanonut. Hyvyys on pyrkimistä ja työtä, mutta pahuus on luovuttamista.

“Me jätetään tämä paskahousu tuonne vähän sivummalle”, Ritva sanoi ja Tommi mietti, mikä tässä kaikessa teki hänestä nyt miehen. Hän tiesi, ettei ole aikuinen, muttei enää tuntenut itseään lapseksikaan. Hänen piti olla nuori, mutta ei hänestä tuntunut siltäkään. Hänestä ei tuntunut miltään.

“Meillä on nyt uus auto”, Ritva sanoi ja taputti Tomia olalle. “Kuulitko, uus auto. Eikö oo hienoo?”

Mies ulisi takakontissa, potkut olivat voimattomampia ja harvenivat.

“No, miksi sä näytät aina noin saatanan vakavalta. Hymyile. Ihan ku vihaisit omaa äitiäs.”

Tommi ei tiennyt itsekään, miksi ei voinut hymyillä. Varsinkaan silloin, kun Ritva sitä toivoi. Silloinhan se olisi ollut kaikkein tärkeintä. Että piristäisi äitiä. Mutta hänen naamansa tuntui puristuvan entistä tiukemmin tympeään ilmeettömyyteen.

Mies oli täysin hiljaa, kun he avasivat takakontin metsätiellä. Autoon vietäessä hän oli sätkinyt ja huutanut käheästi, mutta nyt oli jotenkin kohtaloonsa alistunut. Se tuntui Tommista melkein vielä pahemmalta. Pieneksi naiseksi Ritva oli yllättävän riski. He kampesivat miehen jotenkin takakontista maahan. Mies parahti, kun hänen olkapäänsä kolahti vetokoukkuun. Ritva ei sanonut sanaakaan, mutta leikkasi puukolla jalat vapaiksi. Mies ei tehnyt elettäkään liikkuakseen.

“Sen vaimolle on ilmoitettu, mistä voi hakea, älä siitä huoli”, Ritva sanoi, kun auto lähti liikkeelle.

Tästä oli vaan selvittävä aikuiseksi. Niinhän se Laatikainenkin oli sanonut, luovuttaminen on pahuutta. Tommi ei luovuttaisi. Nyt piti vain tehdä niin kuin käskettiin, vielä muutama vuosi. Sitten hän voisi tehdä jotain muuta. Jotain, joka ei tuntunut niin rumalta. Tommi mietti miestä pussi päässään istumassa kostealla maankamaralla. Mitä jos hän jäisi sinne? Kuka se oli edes ollut? Silti, parempi siellä kuin takakontissa riehumassa. Nyt pystyi rauhoittumaan edes vähän, kun äiti oli keskittynyt hyräilemään radion mukana.

“Katos mitä siellä on siellä ovessa”, Ritva sanoi ja Tommi huomasi lähes ajatuneensa uneen.

Tommi kurotti ovessa olevaan säilytystilaan. Siellä oli pieni, litteä pullo. Siinä luki isoilla punaisilla kirjaimilla “Minttu”.

“Ota siitä. Isäskin muuttuu heti mukavemmaks. Puheliaammaks.”

Tommi rasautti muovisen korkin auki ja toden totta, terävä mintun tuoksu leyhähti Tommin nenään.

“Kaikki muuttuu vielä paremmaksi, uskotko”, Ritva sanoi ja hymyili itsekseen.

Tommi otti hörpyn ja kohta hänestäkin alkoi tuntua siltä.

コメント

コメントが読み込まれませんでした。
技術的な問題があったようです。お手数ですが、再度接続するか、ページを再読み込みしてださい。
bottom of page