HUOMAUTUS: Tämä artikkeli on kirjoitettu kesällä 2019, ja tarjosin sitä tuloksettomasti useisiin vasemmistolaisiin/”vaihtoehtoisiin” lehtiin. Julkaisen sen nyt blogissani luovuttuani lopullisesti toivosta muualla julkaisun suhteen. Aihe liittyy suunnittelemaani blogikirjoitussarjaan Bob Dylanin uuden kappaleen Murder Most Foul ympärillä, joten siksikin julkaisu on nyt otollista. Kiitos Marketta Rentolalle epäkiitollisesta ja pyyteettömästä editointiavusta myös tämän tekstin yhteydessä!

Maailma etenee jälleen kohti kasvavaa ydinsodan riskiä. Bulletin of the Atomic Scientistsin Tuomiopäivän kello on ollut tammikuusta 2018 lähtien kahta vaille keskiyön, lähempänä kuin koskaan. Mutta voisiko kaikki olla toisin? James W. Douglassin kirja John. F. Kennedyn murhasta kysyy, kuoliko presidentti siksi, että yritti päästä ydinaseista kokonaan eroon jo 1960-luvulla.

Presidentti John F. Kennedy ja hänen vaimonsa Jacqueline Bouvier Kennedy saapumassa Dallasiin 22.11.1963

“Ihmisen kamppailu valtaa vastaan on muistamisen taistelu unohtamista vastaan.”

Milan Kundera

Yhdysvaltain puolustusministeriö julkaisi helmikuussa 2018 päivitetyn ydinaseoppinsa, Nuclear Posture Review‘n. Esipuheessa silloinen puolustusministeri Jim “Mad Dog” Mattis perusteli päivityksen tarvetta sillä, että “maailma tulee nähdä sellaisena kuin se on, ei sellaisena kuin sen haluamme nähdä”. Uuden opin mukaan sukellusveneitä tulisi aseistaa kevyemmillä ydinkärjillä. Olisi kehitettävä uusia, vähemmän tuhovoimaisia taktisia ydinohjuksia, joita voitaisiin käyttää taistelukentällä “rajoitetusti”. Pentagonin johto on turhautunut. Nykyiset ydinaseet ovat niin tuhoisia, että vihollinen ei edes usko USA:n olevan valmis käyttämään niitä. Näin aseiden aito pelotevaikutus liudentuu. Vihollinen on luonnollisesti Venäjä.

Stanley Kubrick teki elokuvansa Tri Outolempi vuonna 1964. Kubrickin oli pakko muuttaa alun perin vakavahenkiseksi jännäriksi tarkoitettu elokuva pikimustaksi absurdiksi komediaksi. Hän piti sitä ainoana mahdollisena tapana käsitellä tarinaa ja sen pohjalla olevaa ideologiaa nimeltään (ihan virallisesti) MAD. Nimi tulee englanninkielen sanoista Mutually Assured Destruction eli varmistettu molemminpuolinen tuho. Elokuva päättyy täydelliseen tuhoon. Sotilasstrategien MAD-ideologian mukaan tämä olisi varmaan jonkinlainen voitto.

Ydinaseita koko elämänsä vastustanut rauhanaktivisti ja kirjailija James W. Douglass julkaisi vuonna 2008 kirjan JFK And the Unspeakable — Why He Died & Why It Matters (suomeksi “JFK ja Sanoinkuvaamaton — miksi hän kuoli ja miksi sillä on väliä”, kirjaa ei ole suomennettu). Teokseen on koottu ajankohtaisin ja pätevin tieto John Fitzgerald Kennedyn murhan historiallisesta kehyksestä. Se näyttää maailmanpoliittisen tilanteen vuonna 1963 ja kuvaa tapahtumien kulun Dallasissa ja Washingtonissa murhapäivänä 22.11.1963. Douglass väittää tekemiinsä avainhenkilöiden haastatteluihin ja satasivuiseen lähdeluetteloon pohjaten, ettei Kennedyn surma ole enää mikään mysteeri.

Presidentti Lyndon Baines Johnson määräsi korkeimman oikeuden puheenjohtajan Earl Warrenin johtaman komission selvittämään murhaa. Komissio nimesi syylliseksi Lee Harvey Oswaldin. Oswald ehti lyhyen elämänsä aikana tehdä paljon. Ennen JFK:n murhaa hän oli värväytynyt merijalkaväen sotilaaksi, toimi USA:n huippusalaisessa Atsugin tukikohdassa Japanissa tutkateknikkona, loikkasi Neuvostoliittoon ja sieltä takaisin Yhdysvaltoihin, meni naimisiin venäläisen Marina Prusakovan kanssa, sai kaksi lasta sekä toimi niin CIA:n kuin FBI:nkin laskuun. John F. Kennedyä Oswald ei kuitenkaan ampunut. Yökerhonomistaja Jack Ruby murhasi hänet vain 24-vuotiaana dallasilaisen poliisiaseman kellarissa kaksi päivää JFK:n murhan jälkeen. Oswald ei ehtinyt puolustautua oikeudessa eikä kertoa omaa versiotaan elämästään ja murhapäivän tapahtumista. Hänen verotietonsa ovat edelleen salatut kansallisen turvallisuuden nojalla.

Douglassin perinpohjaisesti taustoitetussa kirjassa käy selvästi ilmi, että haukkana tunnettu Kennedy oli kääntymässä kohti rauhanomaista ajattelua. Hän halusi lopettaa kylmän sodan.

Julkisuudessa Kennedy piti yllä senaattorina ja presidentinvaalitaistelussa luomaansa sotasankarin imagoa. Jälkikäteen tehdyt lähipiirin ja neuvonantajien haastattelut kertovat toista: Kennedy oli valmis merkittäviin myönnytyksiin sekä Neuvostoliittoon että Kuubaan päin lopettaakseen ydinsodan uhan. Douglass katsoo, että tämän vuoksi Yhdysvaltain “kansallisen turvallisuuden valtioksi” nimetty syvärakenne leimasi Kennedyn petturiksi ja tuomitsi hänet kuolemaan. Kansallisen turvallisuuden valtio muodostuu valtion sisäisistä, osittain epävirallisista vallankäytön verkostoista. Tärkeimmät näistä ovat tiedusteluelimet, asevoimat ja aseteollisuus. Näiden tahojen yhtenevät edut saavat ne toimimaan samansuuntaisesti. Peter Dale Scott on käyttänyt tästä rakenteesta käsitettä syvävaltio (engl. deep state) ja kehitellyt sitä akateemisissa tutkimuksissaan. Valitettavasti Donald Trumpin valtaannousun yhteydessä termi on kokenut kohtalokkaan arvonlaskun äärioikeistolaisten alt-right-piirien omittua käsitteen epämääräisesti ja tarkoitushakuisesti käytettynä viestintäänsä.

Kennedy pyrki lopettamaan kylmän sodan. Voimat, jotka teloittivat hänet olivat sitoutuneet voittamaan sodan. Rauhantahtoinen Kennedy oli maanpetturi, joka oli uhka koko USA:n valtion olemassaololle. Hänen laaja kansansuosionsa ja käytännössä varma uudelleenvalinta presidentiksi vaaleissa 1964 tarkoittivat, että hänet oli tuhottava, jotta Yhdysvallat voitaisiin pelastaa.

Kylmän sodan todellinen uhka tuli näkyviin Kuuban ohjuskriisissä lokakuussa 1962. Venäläisten ohjuksia kuljettavien alusten lähestyessä Kuubaa Kennedy ja Hrustsov olivat valmiit aloittamaan ydinsodan. Äärimmäisellä reunalla kumpikin mies perääntyi ja ymmärsi, mitä oli ollut tekemässä. Molemmat valtionpäämiehet järkyttyivät syvästi. Kumpikaan ei lopulta ollut valmis maailmanlaajuiseen ydintuhoon.

Kennedy oli vannonut jo Sikojenlahden fiaskon jälkeen vuonna 1961 “hajottavansa CIA:n tuhanteen sirpaleeseen ja ripottelevansa ne tuuleen”. Hän otti julkisesti vastuun katastrofiin päättyneestä vastavallankumousyrityksestä, mutta oli suljettujen ovien takana raivoissaan CIA:n johtajalle Allen Dullesille, jonka erotti piakkoin kahden muun tiedustelupalvelun korkean johtajan tavoin. Myöhempi historiantutkimus on osoittanut, että sekä CIA että sotilasjohto olivat mitoittaneet operaation “epäonnistumaan” tavalla, joka pakottaisi presidentin lopulta määräämään täysimittaisen maihinnousun Kuubaan kasvojensa pelastamiseksi. Kennedy valitsi kuitenkin toisin, maineensa uhalla. Tätä hän ei saanut koskaan anteeksi salaisten operaatioiden ammattilaisilta eikä katkerilta kuubalaisilta pakolaisilta. Tätä taustaa vasten on hämmästyttävää, että Allen Dulles valittiin Warrenin komission jäseneksi. Hänen voisi loogisesti olettaa olevan yksi epäillyistä.

Douglassin kirjan ansiona on sodanvastainen filosofia, joka avaa näkymän kylmän sodan järjettömyyteen. Hän tarkastelee asiaa riittävän etäältä, USA:n ja Neuvostoliiton vastakkainasettelun yläpuolelta. Sekä Kennedy että Hrustsov olivat konfliktissa paitsi toistensa kanssa, myös vastakkain oman puolensa kanssa. Sekä Yhdysvaltain että Neuvostoliiton sotateollinen kompleksi painosti oman puolensa poliittista johtoa. Sotilaat halusivat sotaisampaa politiikkaa kuin poliittiset johtajat. Kirjassaan Douglass lainaa Hrustsovin ja Kennedyn sydämellistä kirjeenvaihtoa, jota he kävivät samaan aikaan, kun valtioiden välit kiristyivät. Kennedy ryhtyi myös äärimmäisen varovaiseen ja salaiseen liennytykseen Fidel Castron kanssa ohittaen viralliset kanavat. Suhteellisen vähälle huomiolle on jäänyt Kennedyn murhan ja Hrustsovin vallasta syrjäyttämisen ajallinen läheisyys. Kennedy kuoli marraskuussa 1963 ja Hrustsov eristettiin datshalleen seuraavan vuoden lokakuussa.

Lyndon B. Johnson perui jo vuorokauden sisällä Kennedyn kuolemasta tämän määräämiä toimenpiteitä USA:n läsnäolon vähentämiseksi Vietnamissa. Päinvastoin hän ryhtyi rivakasti lisäämään Yhdysvaltain toimia Kaakkois-Aasiassa. Hrustsovin jälkeen koitti Brezhnevin aika. Kylmä sota oli jälleen turvallisesti käynnissä.

Kuuban ohjuskriisissä tiivistyi MAD-doktriinin älyttömyys sekä Neuvostoliiton ja USA:n sotilasjohdon vastuuttomuus. Historiantutkijoiden käyttöön on jäänyt kokoelma nauhoituksia Valkoisessa talossa käydyistä keskusteluista kriisin kuumimpina hetkinä. Ne maalaavat hyytävän kuvan Kennedyn korkeimpien sotilasneuvonantajien halukkuudesta tuomita sadat miljoonat ihmiset kuolemaan ydinsodassa. Toisaalta tulee ilmi Kennedyn järkähtämätön toiminta ydinsodan estämiseksi. Hämmentävimpiä hetkiä nauhoituksilla on, kun Kennedy pyytää ilmavoimien komentajalta Curtis LeMayltä arviota siitä, miten Neuvostoliitto reagoisi, jos Yhdysvallat hyökkäisi Kuubaan. Kennedyn hämmästykseksi LeMay arvioi, ettei Neuvostoliitto tekisi mitään, koska se pelkäisi aloittaa ydinsodan. LeMay lisäsi vielä, että itse asiassa ydinsodan riski olisi suurempi, jos Yhdysvallat EI hyökkäisi Kuubaan. Fanaattinen kylmän sodan haukka LeMay havaittiin sattumoisin vuosi myöhemmin tupruttelemassa sikaria leikkaussalissa, jossa John F. Kennedyn kaoottinen ruuminavaus suoritettiin.

Nikita Hrustsov kertoo muistelmissaan oikeusministeri Robert F. Kennedyn ja Neuvostoliiton Washingtonin-suurlähettilään Anatoli Dobryninin tapaamisesta Kuuban kriisin lähestyessä huipennustaan. Kennedyn viesti Dobryninin kautta Hrustsoville sai Neuvostoliiton johtajan lopulta perääntymään. Nuorempi Kennedy oli jo Dobryninin mukaan silminnähden väsynyt ja rasittunut. Kennedy totesi Dobryninille:

Yhdysvalloissa ei toistaiseksi ole tapahtunut sotilasvallankaappausta. Mutta presidentti vaihtui marraskuussa 1963 hyvin poikkeuksellisella tavalla. Tämä vaihdos johti täyskäännökseen Yhdysvaltain sotapolitiikassa. Elokuussa 1964 tapahtui ns. Tonkininlahden välikohtaus, josta alkoi Vietnamin sota. Jälkikäteen Yhdysvaltojen on todettu vähintään tulkinneen tapahtumia tarkoitushakuisesti aloittaakseen sodan.

Kennedy oli ennen kuolemaansa antanut käskyn Yhdysvaltojen täydellisestä vetäytymisestä Vietnamista vuoteen 1965 mennessä. Douglassin kirja vetää suoran yhteyden Kennedyn rauhanpyrkimyksestä hänen murhaansa. Ydinaseteollisuus ja Vietnamin sota ovat murhan polttopisteessä, ei yksinäiseksi ja epävakaaksi väitetyn Lee Harvey Oswaldin oletettu psykologia.

John F. Kennedy kertoi olevansa ylpein vuonna 1963 allekirjoittamastaan osittaisesta ydinkoekiellosta. Viisi kuukautta ennen kuolemaansa hän piti American Universityssä puheen, jota monet tutkijat pitävät ehkä lopullisena sinettinä hänen kohtalolleen. Puheessa hän veti suuntaviivoja aikaansa nähden vallankumoukselliselle näkemykselle maailmanrauhasta. Puhe teki suuren vaikutuksen sekä Neuvostoliitossa että Kuubassa. Hrustsov käski painaa puheen sellaisenaan Pravdassa. Kennedy sanoo siinä muun muassa näin:

Douglassin kirja näyttää vahvaksi johtajaksi mielletyn John F. Kennedyn piilevän vahvuuden; kyvyn tavoitella rauhaa kasvojaan menettämättä. Se maksoi hänelle hänen henkensä. Nyt “vahvojen johtajien” aikana, viisikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin, taktiset ydinaseet ovat palanneet 60-luvun asetelmiin. Kuka nyt tahtoo rauhaa?