top of page
  • Mikko Silvennoinen

kitkerä totuus

I have stood here before in the pouring rain With the world turning circles running ’round my brain I guess I’m always hoping that you’ll end this reign But it’s my destiny to be the king of pain

Sting

Minua on sattunut koko elämäni. Olen tajunnut sen vasta aivan hiljattain. Tai olen vihdoin KOKENUT sen. Tajuaminen on ehkä tapahtunut järjen tasolla jo vuosia sitten, mutta on eri asia ymmärtää asia kuin kokea se osaksi olemustaan. Niin pahalta ja lopulta surulliselta kuin tämä tuntuukin, on se lopulta hyvä asia. Sillä vasta nyt se kipu hellittää. Jungin sanoin:

Niin kauan kuin emme tee tiedostamatonta tiedostetuksi, se hallitsee meitä ja me kutsumme sitä kohtaloksi.

Kipu tekee yliherkäksi. Tai olin varmasti ehkä poikkeuksellisenkin herkkä jo valmiiksi. Herkäksi loukkauksille, koetuille tai kuvitelluille, herkäksi kritiikille, herkäksi kehuille, herkäksi ystävällismielisille neuvoille, herkäksi vihalle, herkäksi rakkaudelle, herkäksi välittämiselle. Usein tuntuu, että itseltä puuttuu ihon uloin kerros. Kaikki sattuu.

Kivun takana oli häpeä, joka on hallinnut minua todennäköisesti aivan pienestä lapsesta lähtien.

Narsismi on pohjimmiltaan kyvyttömyyttä sietää heikkoutta itsessään. Se projisoidaan ulos muihin ja sitä vastaan suojaudutaan mahtipontisten kuvitelmien taakse. Se on fantasioita täydellisestä vallasta, täydellisestä rakkaudesta, suuresta kohtalosta, joka on tarkoitettu vain minulle. Joskus narsismi on myös poikkeuksellisen pahoja, jopa ainutlaatuisia kärsimyksiä. Me kärsimme enemmän kuin kukaan koskaan on kärsinyt.

Narsismin ytimessä on kaiken ymmärryksen ja sietokyvyn ylittävä häpeä, joka on torjuttava kaikin mahdollisin keinoin, koska vaihtoehto tuntuu suorastaan apokalyptiselta tuholta, koko minuuden sirpaloitumiselta, olemassaolon lakkaamiselta. Kukaan ei ole immuuni narsismille, joka on jatkumo terveestä lievän kautta tuhoisaan psykopatiaan ja antisosiaalisuuteen.

Myös ymmärtävä, empaattinen, herkkä, introspektiivinen, omasta mielestään nöyrä ja kaltoinkohdeltu ihminen voi olla narsistinen. Minä olen ollut. Olen aiheuttanut kärsimystä, olen aiheuttanut huolta ja harmia, en ole kantanut vastuuta, en ole osannut vetää itseni rajoja, en ole kunnioittanut toisten. Olen kärsinyt enemmän kuin kukaan muu koskaan. Tai niin ajattelin.

Ja tämä on vaarallinen ansa.

Jos oma identiteetti muodostuu siitä, että on Hyvä Ihminen ja omistautuu omasta näkökulmastaan vain muille, muiden auttamiselle ja tukemiselle, saattaa olla jopa keskivertotapausta alttiimpi narsismille. Koska määritelmällisesti hyvä ihminen ei voi toimia itsekkäästi, ei voi satuttaa. Eihän? Jos pyrkii koko ajan hyvään, ei voi toistuvasti, säännönmukaisesti aiheuttaa muille kärsimystä. Eihän?

Ongelmaksi muodostuu, että motiiveista ei seuraa automaattisesti, että ihminen toimii oikein. Koska narsismin käyttövoimana on häpeä, saattaa käydä niin, että ihminen on niin täynnä häpeää, ettei siedä lainkaan kritiikkiä ulkopäin. Tällainen ihminen on jo itse rakentanut valmiiksi oman häpeän katedraalinsa itsesyytöksistä, riittämättömyyden kokemuksista ja koetuista vastoinkäymisistä, jotka saattavat pahoinvoivassa mielessä härskiintyä kokemukseksi kristusmaisista, ainutkertaisista kärsimyksistä.

Katedraali on rakennettu valmiiksi viimeistä kiveä myöten, eikä siihen enää tarvita ulkopuolisia syötteitä, tai siltä tällaisesta ihmisestä tuntuu. Muiden pyrkimykset saada yhteys ja auttaa tuntuvat tunkeutumiselta, jopa loukkaavalta. Tällaisesta umpiosta on todella vaikea murtautua ulos. Pahoinvointi saattaa salakavalasti kalkkeutua identiteetiksi, josta on vaikea päästää irti, vaikka koko ajan puheiden tasolla pyrkimyksenä on olla onnellinen, parantua, löytää kumppani, rakastaa, olla rakastettu ja niin edespäin.

Lyhyesti ja karusti: myös pahoinvoiva ihminen voi olla mulkku. Minä olen ollut juuri tällainen mulkun alalaji. Tämä ei ole masokistista itseruoskintaa. Uskokaa pois, minä tiedä sen genren läpikotaisin. Me olemme kaikki joskus mulkkuja. Temppu onkin sitten se, miten sietää tämä tieto syöksymättä loputtomiin itsesyytösten ja -inhon syövereihin.

Vaikka kuinka sattuu, pyrkimyksen täytyy olla se, että on parempi ihminen. Aina. Aina voi olla enemmän läsnä muille ja vähemmän itsensä ympärille kietoutunut. Aina voi olla vähemmän itsekäs. Se ei ole helppoa, jos on traumatisoitunut, yksin ja peloissaan. Mutta miten vaikea lähtökohta onkaan, se on ainoa kestävä tapa elää. Me emme voi koskaan olla onnellisia vain muiden kannattelemina.

Olemme olemassa myös itsellemme, silloin kun paikalla ei ole muita. Olemme vastuussa myös itsellemme.

Usein tarvitsemme apua ja paljon aikaa. Vastoinkäymisiä tulee. Mutta kukaan meistä ei ole oikeutettu onnellisuuteen ilman työtä. Onnellisuus jakautuu epätasaisesti, mutta elämän koko merkitystä — edes jonkinlaista tasapainoa — ei voi kokea, jos seisoo paikoillaan. Ei edes ulkoisesti maailman etuoikeutetuin ihminen. Ihminen ei koskaan kasva täyteen mittaansa, jos elää vain itselleen, mutta toisaalta ihminen tekee itsestään pienen myös kuvittelemalla, että vain muille elämällä, kärsimällä ja jatkuvasti uhrautuen pystyy lunastamaan paikkansa tässä maailmassa.

Itse aloin siitä, että puhun itselleni nätisti, kiltisti ja ymmärtäväisesti. Rohkaisevasti. Olen silloin tällöin oma elämän päähänpotkima kaverini. Sillä tavalla itselle pitää puhua, kun on vaikeaa. Sillä tavalla yritän puhua muille ihmisille. Yritän olla sokeutumatta silloinkaan, kun sattuu eniten sille tosiasialle, että meihin kaikkiin sattuu.

Ja yritän pitää mielessä, että maailma ei ole minulle mitään velkaa.

Comments


bottom of page