top of page
  • Mikko Silvennoinen

isien vääryydet

 

Alkuun varoituksen sana:

Laaja ja polveileva kirjoitus, joka seuraa, sisältää runsaasti viittauksia seksuaaliseen väkivaltaan lapsia kohtaan. Älä jatka lukemista, jos koet, että aihe on sinulle liian raskas.

 

Father, father, where are you going O do not walk so fast. Speak father, speak to your little boy Or else I shall be lost,

The night was dark no father was there The child was wet with dew. The mire was deep, & the child did weep And away the vapour flew.

William Blake

The_Wounded_Angel_-_Hugo_Simberg

Väkivalta lapsia kohtaan, erityisesti lasten seksuaalinen hyväksikäyttö, on pahimpia rikkomuksia, johon ihminen voi syyllistyä. Lasten hyväksikäyttäjät ovat vankiloiden hierarkian pohjasakkaa. “Pedofiili” on polttomerkki, jolla merkityt syöstään ulos mistä tahansa yhteisöstä. Hyvin harva osoittaa ymmärrystä ihmisiä kohtaan, joiden on todettu kajonneen lapsiin.

Vai onko näin todella?

Suhtautuminen asiaan on todellisuudessa merkillisen kahtiajakautunutta. Toisaalta lapsiin kohdistuva väkivalta aiheuttaa lähes pidäkkeetöntä raivoa ja ääritapauksissa toiveita lynkkausjoukoista, mutta samanaikaisesti kyseessä on niin voimakas tabu, että aihepiirin ympärillä vaikuttaa voimakas impulssi vaieta asiasta kokonaan. Ei tarvitse katsoa kuin katolisen kirkon piinallisen kauan jatkunutta tilintekoa pappien ja piispojen organisoidusta lasten hyväksikäytöstä. Joskus lasten hyväksikäyttäjiä jopa suojellaan, koska heidän myöntämisensä julkisesti hyväksikäyttäjiksi ja lapsenraiskaajiksi romahduttaa ihmisten maailmankuvan ja uskomusjärjestelmän.

On tietysti luonnollista ja oikein, että lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa pidetään vastenmielisenä ja kuvottavana, mutta tämän ei pitäisi tarkoittaa sitä, että me käännämme katseemme kokonaan yhteiskuntana ja kulttuurina ilmiöstä pois. Paradoksaalisesti tämä merkitsisi, että jätämme lapsemme petojen armoille vain siksi, että aihepiiri tuottaa meissä epämiellyttäviä tuntemuksia.

Tässä kirjoituksessa käsittelen lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa historiallisena ja kulttuurisena ilmiönä ja erittelen aiheeseen liittyviä tabuja ja vääriä käsityksiä. Kiinnitän huomiota siihen, että epäilyt organisoidusta lasten hyväksikäytöstä yhteiskuntien korkeimmissa kerroksissa ei ole vain perusteetonta houruamista, vaan ilmiötä olisi tosiasioiden valossa syytä tutkia järjestelmällisemmin myös valtavirtamedioissa. Kolmen tapausesimerkin jälkeen käsittelen Sigmund Freudin vaikutusta siihen, miten väitteisiin lasten hyväksikäytöstä suhtaudutaan vielä nykyäänkin.

Kuninkaallisten ystävä Jimmy Savile

Jimmy Savile oli Ison-Britannian populaarikulttuurin jättiläinen yhtenäiskulttuurin aikakaudella 1960-, 70- ja 80-luvuilla. BBC:n kruununjalokiviin kuulunut Savile toimi valtakunnan johtavana popmusiikin kuninkaantekijänä DJ:nä ja aikanaan äärimmäisen suositun Top of the Pops -populaarimusiikkiohjelman tirehtöörinä. Hän keräsi miljoonia hyväntekeväisyyteen rahoittaen kokonaisia sairaaloita tempauksillaan. Hän toimi prinssi Charlesin epävirallisena neuvonantajana ja name droppaili avoimesti julkisuudessa tuntemiaan silmäätekeviä ja vallankäyttäjiä. Hän vihjaili epämääräisen uhkaavaan sävyynsä roolistaan harmaana eminenssinä brittiestablishmentissa. Savilen vaikutusvallan huippu sijoittuu Margaret Thatcherin pääministerikaudelle 1980-luvulla, jolloin hän oli vakiokasvo pääministerin kartanossa Chequersissä ja oli Thatcherin henkilökohtainen ystävä. Hänet aateloitiin vuonna 1990 oltuaan Officer of the Most Excellent Order of the British Empire (OBE) vuodesta 1972.

thatchersavile

Savilen asemasta ja vaikutusvallasta kertoo episodi, jossa Thatcherin terveysministeri Edwina Currie nimitti Savilen Broadmoorin sairaalan johtokuntaan vuonna 1988 sairaalan aiemman johdon kriisiydyttyä. Savile toimi epämääräisessä vapaaehtoistyöntekijän roolissa sekä Stoke Mandevillen sairaalassa että Broadmoorin psykiatrisessa sairaalassa vuosien ajan. Hänellä oli sairaaloiden avaimet ja vapaa pääsy kaikkialle niiden alueella. Broadmoorissa hänellä oli jopa oma huone, jossa hän yöpyi. Stoke Mandevillen sairaala oli riippuvainen taloudellisesti Savilesta, jonka rahankeräystaidot pitivät sairaalan selkäpoliklinikan pystyssä 20 vuoden ajan. Savile oli virallisesti sairaalan rahankeräysjohtaja.

Vastenmielisiin värikkäisiin verkkareihin pukeutunut, aina sikaria imeskelevä, ruskeahampainen ja häiritsevää, uhkaavaa energiaa huokunut Savile kuoli vuonna 2011 kotonaan 84-vuotiaana. Näin Suomesta käsin ja jälkiviisaudella varustettuna tuntuu uskomattomalta, miten tämä limainen, kaksimielisyyksiä pakonomaisesti laukova setä pystyi olemaan vuosikymmeniä lastenohjelmien vakiokasvo ja nuorten seuraama musiikin trendsetter.

Nopeasti Savilen kuoleman jälkeen pato murtui. Jo hänen eläessään laajasti levinneet huhut, väitteet ja vihjailut osoittautuivat todeksi, mittakaavassa, jota harva olisi pystynyt edes kuvittelemaan. Savile on eräs maailmanhistorian pahimpia lasten seksuaalisia hyväksikäyttäjiä, mahdollisesti pahin. Hänen arvioidaan käyttäneen pelkästään BBC:n tiloissa seksuaalisesti hyväkseen ainakin tuhatta poikaa ja tyttöä. Tämän lisäksi hänen todettiin käyttäneen hyväksi ja raiskanneen satoja potilaita suojelemissaan sairaaloissa. Moni heistä oli vakavasti vammautunut, psyykkisesti sairas, kehitysvammainen tai liikuntakyvytön.

Prinssi Charles konsultoi Jimmy Savilea vuosien varrella liittyen Ison-Britannian terveydenhoidon byrokratian parissa toimimiseen, koska Savilella oli hyväntekeväisyysprojektiensa kautta tietoa aiheesta. Thatcherin tavoin myös Walesin prinssi kehui Savilea vuolaasti, ja totesi (jälkikäteen hyytävästi) 80-vuotissyntymäpäiväkortissa Savilelle, että “kukaan ei koskaan tiedä, mitä olet tämän maan eteen tehnyt”. Juuri edesmenneen prinssi Philipin toinen poika, Yorkin herttua prinssi Andrew oli läheinen toisen samassa mittakaavassa toimineen pedofiilin, Jeffrey Epsteinin kanssa. Siinä missä Charles on onnistunut pysymään tahdikkaan vaiti omasta menneisyydessään pahamaineisen lastenraiskaajan kanssa, prinssi Andrew kompasteli julkisuudessa itsensä Epsteinin kuoleman jälkeen pois kaikista julkisista tehtävistä kuningashuoneen edustajana.

Savilen taipumuksista vihjailtiin julkisuudessa vuosikymmeniä ja se vaikuttaa olleen monissa piireissä jonkinlainen avoin salaisuus. Ulkopuolelta asiaa on vaikea arvioida, mutta paljastusten täytyy olla vakava kollektiivinen trauma kokonaisille sukupolville, joille Savile on ollut harmiton, hyvää tekevä eksentrikko ja päivittäinen vieras olohuoneessa. On helppo kuvitella, että suuret ihmisjoukot kokevat tuskallisesti olleensa Savilen hiljaisia rikoskumppaneita, koska eivät kyenneet näkemään tämän patologiaa ja rikoksia, vaan jopa ihailivat häntä. Suomalaista analogiaa on vaivalloista keksiä, mutta ehkä tapaus vertautuisi siihen, että Lastenklinikan kummit tai Pikkukakkosen väki todettaisiin yhtäkkiä teollisen mittakaavan seksuaalirikollisiksi.

Lukija ehkä saattaa jo huomata itsessään nousevan vastenmielisyyden ja vaistomaisen tarpeen lakata ajattelemasta koko aihetta. Samalla kuitenkin vahvistuu ehkä käsitys, että edellä mainitut kiistattomat faktat viittaavat laajamittaisen lasten hyväksikäytön olevan jotain muuta kuin marginaalisia yksittäistapauksia.

Lukionmaikka, painivalmentaja, kongressin puhemies, lapsenraiskaaja

Hastert1

Dennis Hastert toimi Yhdysvaltain kongressin edustajainhuoneen historian pitkäaikaisimpana republikaanipuhemiehenä vuosina 1999-2007. Vuoden 2015 toukokuussa Hastert jäi kiinni nostettuaan yhteensä ainakin 952 000 dollaria 106 erillisellä nostokerralla. Hastert tunnusti tehneensä nostot ollakseen herättämättä huomiota. Syyttäjien kanssa tekemässään sopimuksessa Hastert myöntää, että hän oli luvannut yhteensä 3,5 miljoonaa dollaria vain nimellä “Individual A” (Henkilö A) tunnetulle henkilölle korvauksena menneisyydessä tapahtuneesta väärinkäytöksestä ja maksuna siitä, että tämä jatkaisi vaikenemistaan siitä.

Hastert työskenteli vuosina 1965-1981 Chicagon lähellä sijaitsevassa Yorkvillessa lukion yhteiskuntaopin opettajana ja painivalmentajana. Lukiessaan tuomion verorikoksesta vuonna 2015, tuomari kuvaili Hastertia “lasten sarjahyväksikäyttäjäksi”. Henkilö A kertoi olleensa 14-vuotias hyväksikäytön aikaan. Useat muut miehet ovat kertoneet tulleensa lapsina Hastertin hyväksikäyttämiksi.

hastert2

Edustajainhuoneen puhemies on presidentistä seuraava Yhdysvaltain hallinnon hierarkiassa. Mikäli presidentti ja varapresidentti ovat estyneitä hoitamaan virkaansa, puhemies johtaa maata.

La Familia Grande

Ranskassa julkaistiin alkuvuodesta 2021 Camille Kouchnerin kirja La Familia Grande, jossa hän kuvailee, miten hänen veljensä joutui lapsena seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Tekijänä oli Kouchnerin mukaan lasten isäpuoli Olivier Duhamel, joka on näihin päiviin asti ollut eräs Ranskan merkittävimmistä julkisista intellektuelleista. Duhamel on tunnettu perustuslakiasiantuntija ja ennen skandaalia toimi muun muassa Sciences Po -eliittiyliopiston hallituksen puheenjohtajana. On ironista, että Kouchnerin ja hänen veljensä isä on Bernard Kouchner, entinen ministeri ja Médécins sans Frontières -järjestön (Lääkärit ilman rajoja) perustaja.

Camille Kouchnerin kirjan julkaisu käynnisti Ranskassa laajan keskustelun perheiden sisällä tapahtuvasta seksuaalisesta väkivallasta. Ipsos-tutkimuslaitoksen tekemä kyselytutkimus marraskuussa 2020 kertoi, että yksi kymmenestä ranskalaisesta on kohdannut seksuaalista väkivaltaa perheessään lapsena tai murrosikäisenä. Duhamel irtisanoutui kaikista julkisista tehtävistään, kiisti kaikki väitteet hyväksikäytöistä ja vetäytyi vaikenemisen muurin taakse. Koucherin veli, jolla on kirjassa peitenimi Victor, on ilmaissut tukensa kirjan julkaisulle ja on käynnistänyt oikeusprosessin Duhamelia vastaan. Julkiseen keskusteluun on Ranskassa noussut ns. “vuoden 1968 sukupolven” (les soixante-huitards) perintö, jossa seksuaalisen emansipaation nimissä on hämärretty mm. lasten koskemattomuuden rajoja. Eräs tämän sukupolven kuuluisia edustajia on muuten IMF:n taannoinen pääjohtaja Dominique Strauss-Kahn, jonka raiskaustapauksen käsittely sai globaalia julkisuutta.

Sigmund Freudin takinkääntö

Freudille se, oliko viettely oikea tapahtuma vai vain fantasiaa ei merkitse mitään. Freudille merkitsevää on vain, mitkä tapahtuman psykologiset vaikutukset ovat, ja Freudin mukaan nämä vaikutukset ovat samanlaisia, oli kyse oikeasta tai kuvitellusta tapahtumasta. Todellisuudessa oikean ja kuvitellun tapahtuman välillä on kuitenkin erittäin perustavanlaatuinen ero. […] Mikäli henkilön omia muistoja kohtaan ei osoiteta mielenkiintoa, tehdään väkivaltaa tämän henkilön koko olemusta kohtaan.

Jeffrey Moussaieff Masson

Psykoanalyysin historian käännekohtia on, kun Sigmund Freud luopui kehittelemästään teoriasta liittyen neuroosien syntyyn. Wienin lääkäripiireissä pöyristystä herättäneessä paperissaan Über die Ätiologie der Hysterie (suom. Hysterian etiologiasta) Freud esittää psykoanalyysin kehittämistä edeltävän näkemyksensä, jonka mukaan tuolloin hysteerisiksi kuvaillut oireet johtuisivat pääasiassa seksuaalisuuteen liittyvistä syistä, ja vielä tarkemmin ottaen lapsena koetusta seksuaalisesta väkivallasta.

Psykiatrian historian jättiläinen Richard von Krafft-Ebing, joka julkaisi psykopatologian perustavan teoksensa Psychopathia Sexualis vuonna 1886, oli kuuntelemassa Freudin luentoa huhtikuussa 1896. Krafft-Ebingin kuultiin tuhahtavan Freudin alustuksen jälkeen, että kyseessä oli “tieteellinen satu”.

Jos luennossa esitetyt väitteet olisi tunnustettu paikkansapitäviksi, olisi siitä loogisesti seurannut, että lasten hyväksikäyttö myös yläluokkaisissa perheissä olisi ollut merkittävästi siihen asti tunnustettua yleisempää. Freudin väitteet johtivat epäsuosioon ja hänen sulkemiseensa ulos akateemisista piireistä kunnes hän tunnetusti vuonna 1905 julkisesti luopui muotoilemastaan “viettelyteoriasta”. Tällä tarkoitettiin, että aikuinen “viettelisi” lapsen, joskin pidettiin myös mahdollisena, että lapsi joissain tapauksissa viettelee aikuisen. Sen tilalle Freud loi neuroosien syntyä selittävän kuuluisan ja sittemmin psykoanalyyttiseen teoriaan vakiintuneen mallin. Siinä lapsuuteen liittyvät seksuaaliset muistot ovat lähtökohtaisesti ja säännönmukaisesti oidipuskompleksiin liittyviä fantasioita, eivät oikeita tapahtumia.

Samankaltaisen myräkän aiheutti Jeffrey Moussaieff Massonin kirja nimeltä “The Assault on Truth: Freud’s Suppression of the Seduction Theory”, joka julkaistiin vuonna 1984. Masson argumentoi kirjassaan, että Freudin päätös hylätä aiempi teoriansa neuroosien synnystä johtui hänen henkilökohtaiseen elämäänsä liittyvästä syyllisyydentunnosta ja kunnianhimosta. Masson perustaa väitteensä julkaistuista Freudin kirjeistä pois jätettyihin kohtiin ja omaan historiallisiin dokumentteihin pohjautuvaan tutkimukseensa. Jo aiemmin kriittisesti psykoanalyysiin ja psykoterapiaan suhtautunut Masson lytättiin psykoanalyysin piirissä kautta linjan ja hänet julistettiin kerettiläiseksi.

Masson nostaa esiin, että 1800-luvun jälkipuoliskolla Ranskassa tutkittiin lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa laajasti. Alansa johtaviin auktoriteetteihin kuuluva Pariisin yliopiston oikeuslääketieteen professori ja lääketieteellisen tiedekunnan dekaani Ambroise Auguste Tardieu piti lasten kertomuksia perheen sisällä koetusta väkivallasta uskottavina.

Tardieu esittää uraauurtavassa tutkimuksessaan seksuaalisesta väkivallasta Etude médico-légale sur les attentats aux moeurs (Lääketieteellis-oikeustieteellinen tutkimus rikoksista siveellisyyttä vastaan) tilaston vuosilta 1858-1869, jonka mukaan noin vuosina Ranskassa todettiin 11 576 tapausta, joissa henkilöä syytettiin raiskauksesta tai raiskauksen yrityksestä. Näistä 9 125 oli sellaisia, joissa väitetty uhri oli lapsi. Tardieu huomauttaa, että lähes kaikki uhreista olivat tyttöjä. Tardieu määritteli lapseksi alle 16-vuotiaan, mutta valtaosa uhreista oli iältään 4-12 vuotta.

Vastakkaista näkemystä Tardieu’hön nähden edusti Pariisin lääketieteellisissä piireissä arvostettu Alfred Fournier. Hänen mukaansa suurin osa lasten väitteistä liittyen seksuaaliseen väkivaltaan ovat keksittyjä tarinoita, jotka uhkaavat vetää viattomien perheenisien maineen lokaan.

Masson kuvaa kirjassaan, miten lääketieteellinen establishment 1900-luvun vaihteessa räikeästi a priori sulki pois mahdollisuuden, että insesti ja isien suorittama omien lastensa hyväksikäyttö voisi olla laajempi ilmiö. Valistuneina tiedemiehinä itseään pitävät akateemikot sivuuttivat moisen mahdollisuuden heiveröisin, jopa lapsellisin perustein, jotka kuulostavat kovin tutuilta: Mikä on todennäköisyys, että tällainen saattaisi pitää paikkansa? Kuulostaa älyttömältä! Kyseessä ovat sentään kunnialliset, hyvässä asemassa olevat perheenisät! Kaikkein pahimmalta kuulostavat tuolloin täysin vapaasti esitetyt näkemykset, että epäillyissä hyväksikäyttötapauksissa myös lapset ovat voineet olla “vietteleviä” tai “seksuaalisesti ennenaikaisesti kehittyneitä” ja siten ovat ehkä saattaneet kunnollisia, moraaliltaan moitteettomia miehiä kiusaukseen. Lapset ovat luonnostaan valehtelijoita, jotka pienimmästäkin yllykkeestä kykenevät syyttämään vanhempiaan vakavista seksuaalisista rikkomuksista vain saadakseen huomiota.

Kun nuori tyttö syytti raiskauksesta erästä miestä, Fournier totesi seuraavaa:

“Erinomainen ja täysin kunniallinen mies, perheenisä, oikeutetusti kunnioitettu ja absoluuttisen kyvytön (menen tästä ilomielin henkilökohtaisesti takuuseen) minkäänlaiseen alhaiseen toimintaan, salli itsensä joutua tällaiseen ansaan.”

Tardieun seuraaja Pariisin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan dekaanina oli yhtä kunnianarvoisa Paul Brouardel, joka oli Fournier’n kanssa samoilla linjoilla lasten kyvykkyydestä ja taipumuksesta petollisuuteen:

“Tytöt syyttävät isiään kuvitteellisista itseensä tai muihin lapsiin kohdistuneista väkivallanteoista, jotta itse saisivat vapauden antautua haureudelle.”

Jotkut Massonin johtopäätökset perustuvat dokumenteista vedettyihin melko pitkälle meneviin ekstrapolointeihin, jotka voidaan kyseenalaistaa. Sen sijaan hänen käyttämänsä raskauttavat, kyseenalaiset otteet tämän omakätisesti kirjoittamista kirjeistä ovat vaikeasti kiistettäviä. Joitain niistä Masson löysi Freudin pöytälaatikosta, johon hänelle pääsyn antoi Freudin tytär Anna. Johdonmukaisesti juuri viettelyteoriaan liittyviä kohtia on jätetty pois Freudin kuoleman jälkeen julkaistuista kokoomateoksista. Sensuroiduiksi ovat päätyneet tekstin kohdat, jotka ovat ristiriidassa psykoanalyysin ortodoksian kanssa liittyen Freudin käsityksiin neuroosien syntymekanismeista ja lapsuuden kokemuksista. Todennäköisesti Freudin ajatteluun vaikutti ratkaisevasti sosiaalinen paine ja tarve tulla urasyistä hyväksytyksi ajan psykiatrisessa establishmentissa. Masson katsoo, että Freud toimi poikkeuksellisen rohkeasti uskoessaan potilaidensa kertomuksia kammottavista lapsuudenkokemuksista. Ilmapiiri tällaisten asioiden julkituonnille oli vihamielinen. Hän riskeerasi ammatillisen uskottavuutensa julkistaessaan päätelmänsä.

Masson kuitenkin tulkitsee, että lopulta Freud antoi periksi ambitiolleen ja perääntyi. Vakiintuneen psykoanalyysin historian mukaan Freud tuli vihdoin järkiinsä. Massonin kysymys omista johtopäätöksistään on pysäyttävä: olisiko koko psykoanalyysia edes syntynyt ilman, että Freud muokkasi aiemman “viettelyteoriansa” oidipaaliteoriaksi, jonka mukaan lasten kertomukset seksuaalisista kokemuksista lapsuudessa ovat psyyken tuottamia fantasioita?

Masson ei kiistä Freudin merkitystä käsityksellemme lapsuuden seksuaalisuudesta tai esimerkiksi repression (epämiellyttävien asioiden torjuminen tiedostamattomaan) käsitteen hyödyllisyyttä psykiatrian kehitykselle. Masson pitää kuitenkin valitettavana, että Freudin perääntyminen laajamittaisen lapsiin kohdistuvan seksuaalisen väkivallan ja insestin käsittelemisestä (jopa ilmiön tunnustamisesta todelliseksi) aiheutti kauaskantoisia rampauttavia vaikutuksia psykoanalyysin, ehkä koko psykoterapian kehitykselle näihin päiviin saakka:

Tuskallisia muistoja ei voi palauttaa vapaasti ja rehellisesti mieleen, jos potilaaseen kohdistuu skeptisyyttä ja totuuden pelkoa. Mikäli analyytikkoa pelottaa oman tieteenalansa todellinen historia, hän ei koskaan pysty kohtaamaan yhdenkään potilaansa menneisyyttä. Vuonna 1896 Freudin julkistettua uudet löydökset luennossaan hysterian etiologiasta tiedeyhteisö ei perustellusti kiistänyt niitä eikä niistä käyty tieteellistä keskustelua. Sen sijaan niihin suhtauduttiin kuvotuksella ja niistä irtisanouduttiin perustelematta. Seksuaalinen väkivalta perhepiirissä oli niin emotionaalisesti latautunut aihe, että ainoa reaktio oli irrationaalinen vastenmielisyys. Koska hänen kollegansa suhtautuivat päätelmiin vihamielisesti, Freud uhrasi merkittävän oivalluksensa.

Valemuistojen nousu ja False Memory Foundation

Sekä kunnianarvoisa oikeuslääketieteen professori Ambroise Tardieu aiemmin että nuori sielun lääkäri Sigmund Freud vuonna 1896 ennakoivat argumentteja, joita käytettäisiin heidän esiin tuomiaan tietoja vastaan. Molemmat esittivät perustellun näkemyksensä siitä, miksi heidän tutkimissaan tapauksissa he pitivät lasten todistuksia uskottavina. Molemmat torjuivat käsityksen, että uhrit olisivat keksineet kertomuksia itseensä kohdistuvasta hirvittävästä seksuaalisesta väkivallasta. Tardieu piti epätodennäköisenä, että alimmillaan vain muutaman vuoden ikäiset lapset olisivat itse keksineet tämänkaltaisia kertomuksia, ja lisäksi hänellä oli monesti edessään kaltoinkohtelun fyysisiä jälkiä. Freud arvioi, että hänen aikuisten potilaidensa tunnereaktiot olivat liian aitoja ja heidän vastentahtoisuutensa muistojensa kertomiseen liian suurta, jotta kyseessä voisi olla huomiohakuinen fabulointi.

Tardieu ja nuori Freud näkivät kauas. Ennakoituja vastaväitteitä heidän löytämiinsä ilmiöihin käytetään edelleen, yli 120 vuotta myöhemmin

Alfred Fournier’n äärimmäisen skeptinen asennoituminen siis pääsi lopulta niskan päälle. Edelleen ns. “valemuistoihin” nojautuva näkemys on voimissaan. Mediassa näkee aiheesta edelleen juttuja.

Valemuistoteorian mukaan suurin osa lasten muistamista seksuaalisista hyväksikäytöistä vanhempiensa, muiden lähisukulaistensa tai muiden aikuisten toimesta johtuu liian innokkaiden, epäpätevien tai jotain omaa agendaansa ajavien terapeuttien ja muiden aikuisten tahallaan tai tahattomasti istuttamista “valemuistoista”. Kuten aikoinaan Alfred Fournier ja Paul Brouardel, valemuistoihin uskovat ammattilaiset pitävät lapsia luonnoltaan valheellisina ja taipuvaisina keksimään täysin tuulesta temmattuja tarinoita seksuaalisesta väkivallasta. Näkemyksen mukaan lapsien tarinointia mahdollistaa armeija arveluttavia puoskareita, jotka ovat valmiita tukemaan viattomia aikuisia tahraavia lasten fantasioita ja mielikuvitustarinoita ammattikuntansa suomalla auktoriteetilla.

Peter Freyd perusti vaimonsa Pamelan kanssa vuonna 1992 säätiön nimeltä False Memory Foundation (FMF) edistämään tietämystä valemuistoista. Freydin tytär Jennifer oli kertonut isänsä käyttäneen häntä seksuaalisesti hyväkseen, ja Freyd kiisti syytöksen. FMF nosti johtotähdekseen tohtori John F. Kihlstromin teoretisoiman valemuistosyndrooman (False Memory Syndrome). Muun muassa tunnettu muistitutkija Elizabeth Loftus antoi arvovaltansa FMF:n käyttöön sen käydessä taistoon perättömiksi , jopa pahantahtoisiksi katsomiaan seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyviä syytöksiä vastaan.

Valemuistosyndroomaan perustuvassa näkökulmassa on kuitenkin yksi merkittävä heikkous: yksikään arvostettu diagnostinen kriteeristö maailmassa ei hyväksy sitä todelliseksi psykiatriseksi ilmiöksi. Vaikutusvaltainen American Psychiatric Association ei tunnusta diagnoosia FMF:n sitkeästä, vuosia kestäneestä lobbauksesta huolimatta. Säätiön toiminta kautta vuosien on ollut kaikkineen kyseenalaista. Sen suhtautuminen ihmisiin, jotka ovat tulleet julkisuuteen kertomaaan kokemastaan seksuaalisesta väkivallasta on ollut aggressiivinen ja sävyltään ilkeä. Sama pätee uhreja tukeneisiin ammattihenkilöihin kuten terapeutteihin ja sosiaalityöntekijöihin. Eräs FMF:n asiantuntijaneuvoston jäsen, luterilainen pappi Ralf Underwager, joutui eroamaan tehtävästään annettuaan vuonna 1993 hollantilaiselle pedofilian hyväksyntää ajavalle (!) lehdelle haastattelun, jossa ylisti pedofiilien toteuttavan Jumalan haluamaa rakkautta ihmisten välillä. Underwager oli toiminut puolustuksen todistajana useissa eri maissa yli 200 oikeudenkäynnissä, joissa syytteenä oli seksuaalinen väkivalta lasta kohtaan. Yksi asiantuntijaneuvoston jäsen oli kuuluisa ammattiskeptikko ja taikuri James Randi, jolla ei kuitenkaan ollut mitään tieteellistä pätevyyttä. Toisaalta jäseniin kuului myös kognitiivisen terapian perustajaksi mainittu Aaron T. Beck.

Elizabeth Loftusia on pidetty vaikutusvaltaisena asiantuntijana muistin alueella, mutta hänen tutkimuksensa on sittemmin joutunut kriittiseen valoon. Hänen johtopäätöksiään valemuistoista on pidetty aineistoon nähden liian pitkälle menevinä. Häntä haastateltiin Helsingin Sanomiin “muistin huippuasiantuntijana” vielä vuonna 2015. Loftus toimi hiljattain puolustuksen todistajana oikeudenkäynnissä Harvey Weinsteinia vastaan. Tätä aiemmin hän on todistanut myös mm. Michael Jacksonin ja O.J. Simpsonin oikeudenkäynneissä niin ikään puolustuksen kutsumana. Loftus toimi myös sarjamurhaaja Ted Bundyn puolustuksen todistajana, ennen tämän pakoa ja viimeistä tapposarjaa. Weinstein-tapauksen jälkimainingeissa syntyneen, uhrien oikeuksia ajavan Time’s Up -säätiön mukaan valemuistosyndrooma on “pseudotieteellinen nimitys perusteettomalle käsitykselle, jonka mukaan uhrit kehittävät täysin uusia muistoja seksuaalisesta väkivallasta, jota ei muka ole lainkaan tapahtunut.” Säätiö toteaa, että “muisti ei toimi näin, mutta näin seksuaaliseen väkivaltaan syyllistyneet ovat pyrkineet väistämään vastuuta teoistaan”.

False Memory Foundation lopetti toimintansa vähin äänin ja syitä antamatta vuoden 2019 lopussa. On esitetty arvioita, että yksi syy tähän oli säätiön edustamien näkemysten joutuminen psykiatrian piirissä yhä kyseenalaisemmiksi. Useita säätiöön liittyneitä henkilöitä on epäilty yhteyksistä lasten hyväksikäyttöön. Säätiö ei käytännössä koskaan uskonut epäilyjä lasten hyväksikäytöstä ja se muodostui “lasten hyväksikäytöstä epäiltyjen lobbausjärjestöksi”, kuten traumojen ja seksuaalisen rituaaliväkivallan tutkija Michael Salter kuvailee. Hän huomauttaa, että media monissa tapauksissa levitti kritiikittä järjestön tieteellisesti kyseenalaista propagandaa. Tästä kertoo vaikkapa Elizabeth Loftusin myötäsukainen kohtelu suomalaisessa mediassa. FMF traumatisoi uudelleen seksuaalisen väkivallan uhreja hyökkäämällä aggressiivisesti heidän uskottavuuttaan vastaan pseudotieteellisillä väitteillä muistin toiminnasta ja traumasta.

“Saatanallinen paniikki” ja narratiivi noitavainoista

False Memory Foundation toimi erityisen aggressiivisesti kahden aiheen ympärillä. Näitä olivat ns. satanistinen rituaalinen hyväksikäyttö ja dissosiatiivinen identiteettihäiriö, joka tunnettiin ennen monipersoonahäiriönä. Molemmat liittyvät lasten vakavaan traumatisoitumiseen, jonka esiintyvyyttä FMF pyrki aktiivisesti vähättelemään, joskus jopa kokonaan kyseenalaistamaan.

Monet varmasti tietävät jotain tai ovat kuulleet 1980-luvulla vallinneesta ilmiöstä, jossa lasten väitettiin joutuneen laajamittaisesti hyväksikäytetyiksi päiväkodeissa. Aiheeseen liitetään epämääräisiä ja mielikuvituksellisen kuuloisia väitteitä satanistista rituaaleista ja yliluonnollisista tapahtumista. Nykyään ajatellaan, että tapahtumat johtivat hysteeriseen moraalipaniikkiin, joka on niputettu iskevän otsikon “Satanic Panic” (saatanallinen paniikki) alle. Yleinen käsitys on, että koko vyyhti oli noitavainoja muistuttava kollektiivinen häiriö todellisuudentajussa.

Katsotaanpa, mistä kaikki lähti.

McMartinin esikoulu sijaitsi Manhattan Beach -nimisessä kaupungissa Los Angelesin lähettyvillä. Jos etsii aiheesta tietoa Googlesta hakusanoilla “mcmartin preschool trial”, ruutu täytyy artikkeleista, joiden mukaan kyseessä oli täysi oikeusmurha, eikä väitteillä ollut mitään pohjaa.

Tapaus käynnistyi, kun Judy Johnson -niminen nainen kertoi hänen poikansa tulleen McMartinin päiväkodista kotiin niin, että hänen peräaukostaan vuosi verta. Nopeasti useita muita vanhempia astui esiin esittäen epäilyjä omien lastensa kaltoinkohtelusta. Tapaus iski tulta mediassa ja pian McMartinin päiväkoti oli koko kansan puheenaihe rannikolta rannikolle. Suuri valamiehistö Los Angelesissa asetti syytteeseen 25-vuotiaan lastenhoitajan Ray Buckeyn ja kuusi muuta päiväkodin työntekijää 321 hyväksikäytöstä, jotka kohdistuivat 48 lapseen. Lasten tarinat vaikuttivat mielikuvituksellisilta. He kertoivat eläinten uhraamisesta ja rituaalimenoista, lentämisestä, ihmisenkaltaisista eläinhahmoista ja matkoista kauas päiväkodista. Lapset kertoivat kulkeneensa maanalaisissa tunneleissa. Toimittajien suhtautuminen väitteisiin muuttui prosessin aikana skeptisemmäksi, kunnes lopulta muodostui käsitys, joka on vallalla edelleen, että koko tapaus oli moraalipaniikki, jolla ei ollut todellisuuspohjaa. Syytteet kuivuivat kasaan. Jutun tutkijat ja lapsia haastatelleet terapeutit ja sosiaalityöntekijät olivat ennalta päättäneet, että hyväksikäyttöä oli tapahtunut, ja sitten johdattelevilla kysymyksillä saivat lapset kertomaan haluamansa tarinan. He istuttivat lapsiin valemuistoja, kuten False Memory Foundation myöhemmin väittäisi.

Mutta oliko tosiaan näin?

Kaiken tapauksesta syntyneen kuohun alle jää muutama “skeptikoille” kiusallinen tosiasia. Aihetta on käsitellyt mm. Brown Universityn professori Ross E. Cheit kirjassaan The Witch Hunt Narrative: Politics, Psychology and the Sexual Abuse of Children. Cheit käsittelee kuuluisia tapauksia, jotka on aikanaan niputettu perusteettomiksi “noitavainoiksi”. Hän nostaa esiin kiistattomia todisteita hyväksikäytöstä, joiden perusteella monilla syytöksillä on itse asiassa vahvat perusteet. Yksi näistä tapauksista on McMartinin päiväkoti.

witchhunt

Monilla lapsilla havaittiin vakavia vammoja sukupuolielinten alueella. Kahden lääkärin tutkittua koko kohun aloittaneen Judy Johnsonin pojan, he arvioivat, että vertavuotava peräaukon haavauma ja mustelmat olivat syntyneet kuluneen viikon aikana. Tämä oli alkuperäinen peruste Ray Buckeyn pidätykselle. Joillakin taaperoikäisillä päiväkotilapsilla todettiin sukupuolitauteja fyysisten jälkien lisäksi. Arkeologian asiantuntijoiden suorittamat kaivaukset ja mittaukset McMartinin tontilla osoittivat, että lasten kuvaamia tunneleita on sittenkin ollut. Ne oli tutkimusten perusteella täytetty maa-aineksella. Jäljille päästiin päiväkodin pihan alueella, jonka osoitti siellä hoidossa ollut, tutkimusten aikaan jo yhdeksänvuotias lapsi. The Los Angeles Times julkaisi useita pilkallisia juttuja kaivausten edistymisestä, mutta kun todistusaineistoa tunneleiden olemassaolosta ilmeni, lehti julkaisi yhden palstan kuivan, toteavan uutisen eikä enää koskaan palannut aiheeseen. Julkisuuteen sementoitui käsitys, että mitään tunneleita ei varmuudella ollut. Tämä perustui syyttäjien aiemmin tekemään tutkimukseen, joka on jälkikäteen osoittautunut erittäin pintapuoliseksi.

Onko lasten koskemattomuus meille oikeasti tärkeää?

Mikä sai median tarttumaan niin auliisti FMF:n väitteisiin siitä, että seksuaalinen hyväksikäyttö lapsena ei faktisesti voi pysyä tietoisuuden ulkopuolella niin, että sitä ei pitkiinkään aikoihin saa palautettua muistiin? Mikä saa meidät vaikenemaan ja kääntymään pois, kun lähihistoriassa kaksi kautta Yhdysvaltain presidenttinä toiminut mies yhdistetään Jeffrey Epsteinin kaltaiseen lasten sarjaraiskaajaan ja jää kiinni räikeästä valheesta asian tiimoilta? Miten on mahdollista, että kymmenien vuosien aikana todennäköisesti tuhansia tyttöjä ja poikia raiskannut Jimmy Savile kuoli kotonaan rauhallisesti vanhuuteen rakastettuna lasten- ja nuortenohjelmien juontajana, sairaiden lasten suojelijana ja kansallisena ikonina?

Eräs useimmin käytettyjä argumentteja ns. “salaliittoteorioiden” (kyse on monesti vain yksinkertaisesti siitä, että vallanpitäjiä epäillään rikollisesta toiminnasta) uskottavuutta vastaan on, että jos joku vielä paljastumaton vehkeily todella olisi tapahtunut, lehdistö olisi kyllä väsymättömästi penkonut asiaa niin kauan että totuus tulee julki. “Sehän olisi vuosisadan uutinen”, puuskahdetaan, ikään kuin tämä riittäisi lopettamaan keskustelun siihen.

Onko todella näin?

Niin 1980-luvun lehdistö USA:ssa kuin Wienin psykiatripiirit 1800-luvun viimeisinä vuosina tuntuivat kuitenkin olleen enemmän kiinnostuneita säilyttämään tietämättömyytensä ja viattomuutensa kuin kohtaamaan totuuden lasten hyväksikäytön laajuudesta, usein perheiden sisällä.

Pelastakaa lapset toteutti kyselyn ns. grooming-ilmiöstä netissä helmi-maaliskuussa 2021. Grooming tarkoittaa prosessia, jossa aikuinen taivuttelee ja manipuloi alaikäisen lapsen seksuaaliseen toimintaan kanssaan pyrkien luomaan petollisen luottamussuhteen. Toiminta voi olla mitä tahansa seksiviesteistä yhdyntään asti. Kyselyyn vastasi 1 762 Suomessa asuvaa 11-17-vuotiasta lasta. 62 % vastaajista kertoi, että heihin oli netin välityksellä ollut yhteydessä henkilö, jonka he tiesivät tai epäilivät olevan aikuinen tai vähintään viisi vuotta lasta vanhempi henkilö. 29 % lapsista kertoi saavansa seksuaalissävytteisiä viestejä vähintään kuukausittain. 17 % kertoi viikoittaisesta seksuaalisuuteen liittyvästä viestinnästä.

Vuoden 2019 Kouluterveyskyselyn mukaan kahdeksas- ja yhdeksäsluokkalaisista tytöistä kolmannes ja pojista lähes joka kymmenes oli kokenut seksuaalista häirintää viimeisen vuoden aikana.

Antakaa lasten olla

Lasten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden, jopa ruumiillisen koskemattomuuden loukkaaminen ei siis ole mikään erityisen harvinainen asia. Ilmiöstä tuntuu kuitenkin edelleen olevan helpompi puhua tilastoina ja yksittäisen, harvinaisen irvokkaiden rikostapausten yhteydessä. Suurin osa seksuaalisesta väkivallasta yleensäkin tapahtuu kuitenkin ihmisten kesken, jotka tuntevat toisensa. Perheenjäsenten.

Kumpi siis itse asiassa on se eskapistinen, tosiasiat sivuuttava fantasia, joka tuo lohtua ja rauhoittaa kaoottisessa ja vihamielisen tuntuisessa maailmassa?

Onko se ajatus, että lasten hyväksikäyttö on selvästi uskottua laajempi epidemia, joka ei osoita laantumisen merkkejä, ja jota esiintyy “aivan tavallisten, kunniallisten perheiden” lisäksi myös yhteiskunnan huipulla?

Vai onko kuitenkin lohdullisempaa ajatella, että tavanmukaisesti väitteet vakavasta seksuaalisesta väkivallasta ja insestistä ovat lapsen oidipaalinen fantasia tai jonkinlainen aggressio, ilkikurinen pila omia vanhempia kohtaan? Että lapsi on yllättävän seksuaalinen ja valheellinen olento, joka saattaa helpostikin spontaanisti tuottaa vain muutaman vuoden ikäisenäkin omiin vanhempiinsa tai muihin läheisiin aikuisiin liittyviä yksityiskohtaisen seksuaalisia ja väkivaltaisia skenaarioita tarinoinnin ilosta?

Kumpi ajatus lohduttaa enemmän? Kumman pohtiminen vaatii lujempaa tahdonvoimaa ja tosiasioiden korutonta kohtaamista, lasten koskemattomuuden ja kokemuksen vilpitöntä kunnioittamista?

Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on lopulta vain äärimmäinen ilmenemismuoto sille, että aikuiset kohtelevat lapsia omien neuroosiensa, patologioidensa, käsittelemättömien tunteidensa, traumojensa ja pettymystensä näyttämönä. Sokeina omalle sielunelämälleen aikuiset joko jatkavat sukupolvesta toiseen edennyttä traumaa tai kohtelevat lasta kuin mallinukkea, esineenä jonka voi koristella näyttämään maailmalle idealisoidun kuvan aikuisesta itsestään. Lapsesta tulee Lapsi, idealisoitu tai esineellistetty olento. Jotain muuta kuin se kokonainen, tahtova, tunteva, tarvitseva, ajatteleva ihminen joka hän todellisuudessa on. Omalle emotionaaliselle rampautumiselleen sokeat aikuiset voivat täysin vilpittömästi hokea pateettiseen sävyyn lasten viattomuudesta ja pyhyydestä, mutta todellisuudessa kohdella heitä epäinhimillistävästi ja julmasti. Tästä äärimmäisimpiä esimerkkejä on kuuluisa lastenpsykologi ja kirjailija Alice Miller, joka toi kirjassaan Lahjakkaan lapsen draama kauniisti näkyviin lasten kärsimyksen kyvyttömien vanhempiensa käsissä.

Vuonna 2010 kuollut Miller on kuitenkin sittemmin osoittautunut sokeaksi omalle julmuudelleen, joka juonsi juurensa toisen maailmansodan traumoihin. Hän kohteli omaa poikaansa hyvin säälimättömästi ja katsoi vierestä, kun väkivaltainen aviomies pahoinpiteli tätä. Ja samaan aikaan Miller oli siis maailmanlaajuisesti auktoriteetti lapsuuden traumojen hoitamisessa. Ihmisen paradoksaalisuus ja kyky lokeroida elämänsä toisilleen täysin vieraisiin osastoihin ei lakkaa hämmästyttämästä.

Jotta voimme edes toivoa paranemista, meidän täytyisi ensin katsoa sisäänpäin ja kohdata oma rikkinäisyytemme päivän kirkkaassa, armottomassa valossa. Jos emme tee tätä, me jatkamme meitä edeltävien sukupolvien eteenpäin sysäämää traumatisoitumisen ketjua kuin buddhalaisuuden “nälkäiset aaveet”, täynnä omaa tyhjyyttäämme ja tietoisia vain loputtomasta tarpeestamme pyrkiä täyttämään se, joka ei ikinä täyty. Jos emme näe omaa vajavaisuuttamme ja omaa rikkinäisyyttämme, me ajattelematta epäinhimillistämme lapsemme, näyttelemme heidän kauttaan omaa psykodraamaamme. Ja täytämme heidät jälleen omalla tyhjyydellämme.

Comments


bottom of page