top of page
  • Mikko Silvennoinen

häpeästä radikaaliin itsehyväksyntään, kirjailijana ja muutenkin

Oli perjantai-iltapäivä. Olin juuri aloittanut työviikosta toipumisen, kun puhelimeen kilahti viesti. Facebook Messenger, outo kanava, ajattelin. En enää juuri käytä Facebookia.

Tuttavani Jyväskylästä lähestyi, ja hänellä oli häkellyttävä viesti.

Tapaus oli siinä mielessä erikoinen, että kirjani Maailmanvallat oli julkaistu vuonna 2018, ja sen ei voi ehkä sanoa uponneen kuin pala lyijyä, mutta ei se kyllä varsinaisesti myöskään sytyttänyt maailmaa tuleen. Muistaakseni sitä myytiin ehkä jonkin verran alle 1 000 kappaletta ja lopulta, ennakkomaksun vähennyksen jälkeen, jäin rojalteissa plus miinus nollaan. Hieman mieltäni tietysti lämmitti, että en välttämättä päätynyt tuottamaan S & S -kustantamolle tappiota. Kymen Sanomat ja Kouvolan Sanomat julkaisi arvion, jonka otsikko ei ollut varsinaisesti mairitteleva:

Itse arvostelu ei kuitenkaan ollut aivan niin tyly, karkeasti sellainen kahden puolen-kolmen tähden arvio, jos se runnottaisiin tähtiformaattiin. Nyt kuitenkin päädyin Helsingin Sanomain majesteettisille kulttuurisivuille TOIMITTAJA SUOSITTELEE -palstalle oikein kuvan kanssa (onneksi kirjan kannesta eikä kirjailijasta vuonna 2018):

Tuntuuhan se hyvältä. Tunteelta, että väärinymmärretty nero vihdoin saa mitä ansaitsee ei voi välttyä. Mutta kun se menee (onneksi) ohi, jäljelle jää kuitenkin kiitollisuus siitä, että joku sanoi nätisti. Siis TODELLA nätisti:

Kirjoittaminen on hyvin yksinäistä puuhaa, ja samalla hyvin alastonta alttiiksi asettumista. Kuka tahansa joka kirjoittaa edes rahtusen vakavissaan, paljastaa väistämättä itsestään jotain. Todennäköisesti myös sellaista, mitä ei haluaisi paljastaa. Sellaista se vain on, kirjoittaminen. Luominen. Ja kun joku sanoo kivasti, oli se sitten Hesarin toimittaja tai lukija, joka piti romaanista niin paljon, että tarttui peräti puhelimeen (kiitos Karl/Carl, kuulostin hämmentyneeltä ja pökkelöltä, mutta se puhelu todella merkitsi paljon) tai kuka tahansa, se on aina yhtä mukavaa.

F. Scott Fitzgerald, mies joka tiesi yksinäisyydestä aika paljon, totesi, että kirjallisuus saa meidät tuntemaan itsemme vähemmän yksinäisiksi, ja se pätee myös kirjailijaan itseensä. Meidän bisneksemme on tavoittaa ihmisten sisimpiä. Ja kun aistii, että se onnistuu, se on melkoinen trippi se. Yksi ihminen kerrallaan, oli se Suomen suurimman lehden toimittaja tai kontulalainen eläkeläinen.

Hesarin juttu on minulle merkityksellinen myös sillä tavalla, että se vihdoin vapauttaa minut häpeästä. On tietysti oudon kuuloista, että kirjan julkaiseminen tuottaa vahvaa häpeää, mutta minun kohdallani niin kävi, ja varmasti muidenkin. Siihen liittyy ensinnäkin jo mainitsemani tunne siitä, että on paljastanut itsestään liikaa koko maailmalle, on raottanut haarniskaa juuri sydämen kohdalta. Ja kun kirja ei saa sitä huomiota, jonka ajattelee, että se on ansainnut, tai ainakin toivonut, että se ansaitsee, se on musertava isku kelle tahansa. Varsinkin minulle, jolla on ylikorostunut kammo kaikkia hylkäämiseen vivahtaviakin tilanteita kohtaan, oikeita tai koettuja. Jo ennen artikkelin julkaisua olin kuitenkin jo saavuttanut tyyneyden asian suhteen ja osasin olla ylpeä siitä, että sain vietyä erinäisistä syistä vaikeissa olosuhteissa romaanin maaliin ja julkaistua sen.

Suosittelen radikaalia itsehyväksyntää kaikille. Myös muille kuin kärsiville kirjailijoille tai wannabe-kirjailijoille (jollaiseksi edelleen joskus heikkoina hetkinä miellän itseni). Liitän tähän rohkaisuksi kuvan nuoresta Bob Dylanista todennäköisesti sekä krapulassa että spiidipäissään aamuteellä joskus 60-luvulla.

Jos Bob selvisi tuosta, selviät sinäkin siitä, mitä parhaillaan käyt läpi. Leonard Cohenin sanoin:

I greet you from the other side Of sorrow and despair With a love so vast and shattered It will reach you everywhere

Haavanlehtenä värisevää herkkää kirjailijaa voit tukea esim. ostamalla e-kirjan AdLibriksestä tai Elisa Kirjasta. Saatavilla myös mm. Bookbeatissa sekä kirjastoissa kautta maan.

コメント


bottom of page